Englannintorvet

Englannintorvi on oboeperheeseen kuuluva puupuhallinsoitin. Nimestään huolimatta se ei ole alkuperältään englantilainen, eikä oikeastaan edes torvikaan. Soitin kehitettiin 1700-luvulla Sleesiassa. Kerrotaan, että saksalaiset antoivat soittimelle nimeksi enkelintorvi sen kauniin pehmeän soinnin takia, mutta nimi ymmärrettiin väärin. Siksi soitin tunnetaan englannintorvena.

Englannintorvi näyttää samanlaiselta kuin oboe, mutta on suurempi ja siinä on erottuva sipulimainen kello päässä. Siinä on pitkä, hieman kaareva metalliputki, jossa on kartiomainen reikä ja puinen runko. Kuten oboessa, siinä on kaksinkertainen ruoko, joka tuottaa äänen, kun sen läpi puhaltaa ilmaa. Soitin on suuremman kokonsa vuoksi oboeta raskaampi käsitellä ja tästä johtuen, sitä kannatellaankin usein kaulahihnan avulla.

Englannintorven sävelkorkeus on F, eli puhtaan kvintin alempi kuin oboessa. Sen alue ulottuu noin kirjoitetusta B:stä keskimmäisen C:n alapuolella diskanttiavaimen yläpuolelle E:hen. Englannintorvi on ns. transponoiva soitin, eli nuotteihin merkityt sävelet soivat soittimella soitettuna puhdasta kvinttiä matalammalta. Alempi sävelkorkeus ja suurempi koko edistävät sille ominaista täyteläistä ja ilmeikkäästi sävyä.

Englannintorvea käytetään yleisesti orkesteri- ja kamarimusiikkiympäristöissä. Säveltäjät käyttävät usein sen omaleimaista soundia sooloihin, ja se yhdistetään erityisesti ilmeikkäisiin ja melankolisiin kohtiin.

Englannintorvi täydentää oboea ja se esiintyy usein pareittain tai sektiona.

Englannintorvea on käytetty useissa musiikkigenreissä, mutta yleisimmin se yhdistetään klassiseen ja romanttiseen orkesterimusiikkiin. Kuuluisia englantitorvea sisältäviä sävellyksiä ovat mm.Dvorakin "Uuden maailman sinfonia", Tšaikovskin "Sinfonia nro 5".

Englannintorvi on harvinaisempi soitin kuin esimerkiksi huilu tai klarinetti, mutta sillä on ratkaiseva oma roolinsa orkesteri- ja kamarimusiikin syvyyden ja värin lisäämisessä.